Jäsenblogi: Projektien loppuunsaattamisen ihanuudesta

Suurin osa meistä on tehnyt jotain pitkää projektia töissä, opinnoissa tai vapaa-ajalla. Minulle tämänhetkisen elämäni pisin projekti on ollut väitöskirja, jota olen keväästä asti vakuuttanut (itselleni ja muille) olevani viimeistelemässä. Nyt taas uusi, pidemmälle siirtynyt deadline häämöttää ja sai minut pohtimaan projekteja.

Projektien alussa on yleensä ihan kivaa. Minullakin oli väitöskirjaa aloittaessa ihan hyviä ideoita ja suunnitelmia, sain jopa tutkimussuunnitelmastani erään palkinnon. Projektia tehdessä on mennyt välillä paremmin, välillä huonommin. Muistan kuitenkin (hämärästi), että jossain vaiheessa olen tehnyt tutkimuksessani kiinnostavia havaintoja ja löytänyt jotain tärkeää sanottavaa.

Sitä kuvittelisi pitkän projektin on lähestyessä loppuaan, että deadline tekisi taikojaan ja itsestään löytäisi suunnattomat tsemppivarastot.  Todellisuudessa väsyttää. Unettaa, uuvuttaa, kyllästyttää, ottaa päähän, tuskastuttaa, vaikea keskittyä... Projektin alun ideat ovat olleet juuri niitä: hienoja ideoita, joista suurin osa on jäänyt toteutumatta. Kyynisyys (ja liioittelu!)  on iskenyt: koko väitöskirjan tekeminen on ollut turhaa, tässä ei ole mitään järkeä, tutkimukseni on aivan surkea ja tylsä enkä saa sitä ikinä valmiiksi.

En taida olla ainoa, joka jossain vaiheessa pitkää projektia puhuu itselleen näin. Lohduttavin kuvaus, jonka olen tälle surkeuden olotilalle kuullut, on The Valley of Shit eli karkeasti Paskalaakso. Se on paikka, jossa kaikki haisee, toivo häviää eikä ulospääsyä tunnu olevan.



Olen pohtinut, olenko harhainen toivoessani ja odottaessani joka aamu, että suunnaton energia ja loppuun saattamisen päättäväisyys ilmestyisivät yhtäkkiä. Ehkä projektin loppuvaiheeseen ei kuulukaan moisien supervoimien löytämistä. Mutta ehkä Paskalaaksosta voi silti selvitä - ainakin Paskalaaksosta kirjoittava Inger Mewburn lohduttaa kaikkien laaksojen päättyvän joskus, kun vaan tarpoo tarpeeksi pitkään. Mewburn tarjoaa avuksi matkaseuralaisia: joskus laaksosta pääsee helpommin pois yhdessä toisen tarpojan kanssa. Olen onnekas, sillä vaikka väitöskirjan tekeminen on välillä hyvinkin yksinäinen projekti, on sen tekemiseen liittyviä tuskia ja iloja jakavia ihmisiä muitakin!

Ja naurua, sitä Mewburn suosittelee myös. Välillä ei naurata yhtään, mutta työhuoneeni ovessa oleva Fingerpori auttaa välillä nauramaan itselleen. Siinä Heimo Vesaa pyydetään kirjaamaan projektiin käyttämänsä aika tunteina. Vesa kirjaa "1. Innostunut odotus; 2. Hämmennys ja ärtymys; 3. Paniikki ja 4. Häpeä." Toivon, että häpeän jälkeen odottaa jotain muutakin, jos nyt edes sitä lievää naurua!

Jos olet tarponut Paskalaaksossa, mikä on auttanut näkemään valoa sen päässä?

- Piritta Parkkari, piritta.parkkari(at)gmail.com

Ollaan yhteydessä! Tavoitat koko Mielekkään porukan osoitteesta mielekas(at)gmail.com

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jäsenblogi: Kelpoinen vai kelvoton?

Jäsenblogi: Suomi, yksinäisten valtakunta

Jäsenblogi: Myy osaamisesi!